Kyyjärven verkkolehti | elokuu 2010 | Tänään on 21.9.2019
EtusivuPääkirjoitusTapahtumatNettiradioNetti-tv1InfoPalauteYritykset ja palvelutIn English

Ilmiriita kauppakeskuksen nimestä

Kauppakeskuksen peruskiven muuraus lykkäytyy toistuvasti.


Kuusniemen naiset

Näytä kaikki Kuusniemen kuulumiset

Heikki Luoma

Heikki Luoma on Kyyjärvellä syntynyt kirjailija. Hän on kirjoittanut urallaan kymmeniä suosittuja romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja ja televisiosarjoja.

Lue esittely Wikipediassa

 Heikki Luoma / Nopola News

________________________________________

 

Yhteistyössä mukana myös - Tutustu - Klikkaa:

 

 Lähetä kaverille   Tulosta

Kuusniemen naiset

1.8.2010 Heikki Luoma / Kuusniemen kuulumiset

Alussa olivat kesä, sateen kastelema maantie – ja Suvi.

Viisaat ajattelijat ovat kautta aikojen kiistelleet ajan olemuksesta ja siitä, onko historiallisille tapahtumille olemassa jokin tietty lähtöpiste, josta tapahtumien yhä kasvava vyöry lähtee liikkeelle. Oli taikka ei, mutta kovin harvoin historian suurille liikkeille on määriteltävissä lähtöpisteeksi mitään Sarajevon laukausten tapaista äänekästä ja näkyvää tapahtumaa. Ja jos onkin, niin määrittely tapahtuu aina jälkiviisauden imelässä ilmapiirissä.

Tämä Telluksen pinta on kaiken aikaa täynnään tapahtumia kuin kesäinen muurahaispesä. Kun sitä katselet, niin etpä kovin helposti pääse ällin päälle tuon kiireisen puuhastelun yksityiskohdista. Kiire on silmiinpistävin vaikutelma. Vimmatulla kiireellä ollaan menossa johonkin tai tulossa jostakin, ja vain harvalla yksilöllä on jotain muuta näkyvää syytä vouhkaamiselleen kuin tuo kiire. Joku raahaa uutterasti irronnutta paarman siipeä kohti pesän huippua, ja muut ovat lähinnä vain tiellä ja haittana kyselemässä että hei, mitä teet, mistä oot tulossa ja mihinkä  menossa?

Mutta yhteisön tavoite on selvästi näkyvissä. Keko kasvaa pituutta, leveyttä ja korkeutta. Päämäärästä voidaan kiistellä: onko se harhakuva loputtomasti kasvavasta metsän suurimmasta keosta, vai onko tällä miljoonien yksilöitten yhteisjärjellä hullu toive, että kerran kaikki on valmista ja sitten vain ollaan ja nautitaan? Mitä tapahtuu silloin keon rakentajille? No, ne siirtyvät palveluammatteihin.

Viisas lukija lienee huomannut nerokkaan allegoriamme syvemmän tarkoituksen? Sen, että aivan samoin oli tapahtunut Kuusniemellä jo vuosisatojen ajan. Ihmismuurahaiset olivat puuhailleet kuka ahkerammin, kuka verkkaisemmin, mutta keko eli Kuusniemen pitäjä olivat sukupolvien työllä rakentuneet vähä vähältä, ja tuona kesäisenä päivänä jolloin tarina alkoi, näytti kaikki olevan jo valmiina. Ei puhettakaan kiireestä, ei kuitenkaan ulospäin havaittavassa määrässä, ja kirkonkylä uinui kuin vuosisataisessa unessa. Syynä saattoi olla myös helteinen päivä, johon vasta yllättävä sadekuuro toi piristystä. Ukkonenkin jyritteli retelirattaitaan jossain järventakaisessa maailmassa.

Koska meillä on kyky myös hidastaa tapahtumien etenemistä, kuten muuten jokaisella muistelijalla, niin jätämme Suvin hetkeksi maantielle ravistelemaan ihania kiharoitaan, ja katsomme mitä Kuusniemellä juuri samaan aikaan puuhaillaan. Pidämme otsikon vaatimuksesta näkökulman naisissa, jolloin itsetärkeyttään uhkuvat miehet jäävät auttamatta täyterooleiksi. Oikein heille, sillä ilman naisiaan he eivät olisi mitään. Naiset ne aina varustavat miehet matkaan, olivatpa he lähdössä kuokkimaan pappilan suota pelloksi tai vainolaista torjumaan – tai siivoamaan kaupan takapihaa lasinsirpaleista ja tupakantumpeista.

Kuten kauppias Toivo T. (Taneli) Jortikka juuri nyt, kun vaimonsa Hillevi tyrkkää katuharjan ja rikkakihvelin hänen turpeisiin kouriinsa kaupan takahuoneessa. Hillevi on erittäin tuohtuneessa mielentilassa, sillä aviomies on pilannut hänen aamunsa. Heti alkajaisiksi on mies keittänyt aivan liian vetelän puuron ja leikannut hiivaleipää väärällä veitsellä. Keittiön lattialta ja tiskipöydän ovesta on löytynyt valumajälkiä ja tomaatinsiemeniä. Hammasharja on sojottanut lasissa väärinpäin, vessanpytyn kansi jäänyt sulkematta. Ulkovaraston ovi on irvistänyt ikkunasta kurkanneelle Hilleville vasten naamaa, raollaan kuin härnätäkseen, ja kaiken lisäksi Toivo T. Jortikka oli taittanut aamun lehden aivan väärin, niin että Hillevillä kesti useita sekunteja ennen kuin sai takasivun esiin ja pääsi tarkistamaan oliko päivän tarjousilmoituksessa virheitä. Ja totta kai oli: Krillimakkaratarjous oli ilmoituksessa alimmaisena, kun sen piti olla ylimmäisenä Turun Sinapin yläpuolella.

Lopullisesti kaikki meni pieleen siinä vaiheessa, kun aviomies erehtyi aamukahvin aikana kysymään oliko vaimokulta  ehkä vihainen jostakin? Vain mies voi esittää niin tökerön kysymyksen, vaikka näkee että toinen on nääntymässä huolten taakan alle, huolten, joita mies ei edes myönnä  olevankaan.

Emme mene pitemmälle tässä perheonnen kuvauksessa,  mutta Toivo Jortikka oli pelkästään helpottunut kun pääsi tilapäisesti ulkotyökomennukselle, ja saattoi vaihtaa yli-ikäisen sireenipuskikon lävitse muutaman ajatuksen ilmoista ynnä muusta yrittäjä- ja leijonaveljen Pauli Antero Turpeisen kanssa. Helpotti kummasti, kun saattoi puhua kuin mies miehelle, eikä tarvinnut varoa jokaista sanaansa. Jopa niinkin miehekäs lausahdus pääsi kauppiaan suusta  kuin: ”Älä helkkarisa!” Se oli kommentti Turpeisen ilmoitukseen, että Viola oli juuri tänä aamuna erittäin huonolla tuulella. Kohtalotoveruus tuo kovinakin aikoina helpotusta, saati se, että voi kuvitella naapurin eukon olevan vielä omaakin armastaan rantumpi puhuteltava.

Juuri tuona hetkenä, kun Suvi ravisteli märkiä kiharoitaan, purjehti Viola baarin puolelle ja totesi sen tyhjäksi. Neiti Huttusta, saati asiakkaita ei näkynyt missään. Viola raotti kassan rahalaatikkoa ja totesi että sen pohjalla kiilteli vain pari kolme hikistä lanttia. Turpeinen oli käynyt nauttimassa kahvin ja possumunkin. Violan ryhti parani samalla kun hän veti ilmaa keuhkoihinsa punattujen huultensa lävitse: ”Neiti Huttunen! Neiti Huttunen!! Neiti Huttunen!!!”

Kolmen huutomerkin jälkeen kiirehti Tuulia baarin puolelle saniteettitilojen suunnalta. Tuulia oli tapansa mukaan hyvällä tuulella, eikä Violan hyytävä käytös tehnyt hyväänmieleen naarmuakaan. Tuulialla oli taito ja kyky olla näkemättä ja kuulematta rouvan aamusaarnoja. Hän näki kyllä suun aukeilevan, näki niskojen nakkelun ja ylimieliset ilmeet, mutta hän antoi ajatustensa viipyillä omissa mielikuvissaan. Syvällä mielessään hän tiesi, että tämä nykyinen oli vain väliaikaista, ja edessäpäin häntä odotti jotain parempaa, onnellista. Sitä odotellessaan hän ei aikonut antaa kenenkään pilata yhtään päiväänsä. Hän oli tajunnut,  että pahantuulisuus ja negatiivisuus oli kunkin ihmisen oma ongelma, johon ei ollut pakko tulla osalliseksi.

Tuulia oli lämmin ja ystävällinen nainen, ja siten myös hänen huumorintajunsa oli lämmintä ja ymmärtäväistä. Vielä tässä vaiheessa Turpeisella ei ollut ajatustakaan siitä, mikä aarre hänen ulottuvillaan liikuskeli. Eli Pauli Antero oli onnettoman tietämätön siitä kaikesta mikä häntä odotti. Meidän on pakko sanoa, ettei Turpeinen edes tiennyt millainen autuas olotila onnellinen parisuhde voi olla. Faktisesti ottaen hän ei edes tuntenut sanaa ”parisuhde, ” sillä avioliiton alkuhetkistä lähtien Viola oli ottanut perheen ilmatilan haltuunsa. Heillä oli toki suhde, mutta se toimi pelkästään Violan ehdoilla ja niitä riitti.

Juuri tänä aamuna Violan mustien kiharoitten alla alkoi varmistua päätös, että tähän hän ei jäisi loppuelämäkseen odottamaan miehen lupaamaa vaurastumista. Kolme hikisestä lanttia eivät ikinä muuttuisi  kolmeksi miljoonaksi.

Samaan aikaan seisoi Valma pappilan rapunpielessä ankaran ratkaisun edessä: lähteäkö työpaikalleen terveyskeskukseen polkupyörällä ja ilman sateenvarjoa, vai jalkaisin sateenvarjo mukanaan. Ohi kulkenut pilvi heitteli viimeisiä häntiään järven takana, mutta seuraava kiipesi jo ylös taivaan mäkeä vastakkaisella suunnalla. Valma huokaisi. Jos rovasti olisi vielä pitäjässä, hän heittäisi emännöitsijänsä tuota pikaa autollaan. Mutta ei ollut rovastia, oli vain auttamaton pölvästi Varma Kylmälehto, joka jankutti sitkeästi olevansa rakastunut Valmaan, ja oli taas tulossa pappilaan tekemään loputonta sukututkimustaan.

Tämä ajatus sai Valman tekemään päätöksen: hän lähtisi pyörällä ilman sateenvarjoa, jotta ehtisi vastaanottamaan uutta kirkkoherraa. Nimestä päätellen kyseessä oli varttuneempi herrasmies, tiettävästi naimaton sellainen, joten eihän sitä koskaan tiedä. Valma hyppäsi nuorekkaasti satulaan ja polki pihasta.

Pari minuuttia myöhemmin pappilan pihaan ajoi Kylmälehdon kukkakaupan avopakettiauto, mutta johtaja saattoi vain todeta linnun lentäneen tiehensä. Rastaitakaan ei näkynyt, joten ei ollut syytä tarttua haulikkoon. Kylmälehto nieli miehekkäästi pettymyksensä.

Kuusniemen vahvojen naisten joukosta on vielä otettava tarkkailun kohteeksi Virpi Hakkarainen. Pitäjän kruunaamaton prinsessa oli juuri tulossa aamulenkiltään, mikä oli hieman helpottanut ylimääräistä painetta. Virpi oli juuri eilen saanut selville, että kunnanjohtaja Kiiski oli valinnut (suositellut) uudeksi kulttuurisihteeriksi edelliskesäistä kurssikaveriaan, jotakin neiti Aaltosta. Virpi oli näppärästi selvittänyt tyttelin taustan ja ulkonäönkin erään julkaisun perusteella, ja todennut että eipä ollut kulttuurisihteerikkö ulkonäöltään häävin näköinen. Mutta joitakin avuja tytöllä ilmeisesti oli, koska naistenmiehenä tunnettu Kiiski oli hänet valinnut.

Virpi päätti olla noteeraamatta neitokaista mitenkään, kunhan he seuraavana aamuna kohtaisivat työpaikalla. Myös Kiiski saisi tuntea olevansa lähipäivinä pelkkää ilmaa. Se oli osoittautunut parhaaksi taktiikaksi tähänkin saakka.

Virpi ehti kotipihaan ja tarkisti kellonsa. Lenkin keskinopeus oli kuin huomaamatta pudonnut alle neljän minuutin per kilometri, eikä silti tuntunut missään. Virpi tunsi pitäneensä hyvää huolta parhaasta pääomastaan ja mietti, oliko joku Ahti Kiiski sittenkään se kuusenoksa johon kannatti kurkottaa.  Paitsi jos tulisi kuntaliitos ja Kiiskestä tulisi suurkunnan johtaja…

Tässä muutamia hajahavaintoja Kuusniemen vahvoista naisista eräänä tiettynä aamupäivän hetkenä.  Melko ylimalkaisia ja ei niin syväpsykologisia pohdintoja kuin mihin toden tullen pystyisimme, mutta niitäkin on tulossa.

Pysäytämme tällä kertaa ajan siihen hetkeen, kun Matiaksen autonkatto nousee näkyviin Hakkaraisenahteen takaa, ja Suvi nostaa peukalonsa pystyyn. Tietämättä, että ele muistuttaa tahattomasti erästä roomalaista tapaa, joka antaa kohteelle luvan jatkaa elämäänsä. Ja näin on tälläkin kertaa, sillä Matiaksen elämä varsinaisesti alkaa juuri tuosta hetkestä.